Hän oli suoraselkäinen mies. Hyvä ryhti, urheilullinen askel ja tekemisen meininki. Hän oli autoinsinööri, Sunilan tehtaan korjaamopäällikkö. Häneen luotettiin. Ja hän oli luottamuksen arvoinen, sillä hän oli monessa mukana, periaatteen mies, joka ei tinkinyt hyvistä periaatteistaan. Ehkä jonkinlaista jääräpäisyyttäkin hänessä oli havaittavissa, mutta sehän ei aina ole huono asia.
Hän ehti opettamaan minulle joitakin asioita, mutta koulutus jäi pahasti kesken. Hän lähti ajasta ikuisuuteen liian pian, vain 54-vuotiaana. Sairaus vei hänet ”ennenaikaiseen” kohtaamiseen Luojansa eteen. Varmasti isälläni olisi ollut vielä paljon tehtävää ja annettavaa tälle maailmalle, yhtiölle, ystäville ja perheelleen, mutta kaikella on aikansa. Kun hänen aikansa oli täysi, mitään ei ollut tehtävissä, vaikka lääkärit kaikkensa yrittivät.
Muistan joitakin yhteisiä hetkiämme. Eihän niitä paljon ollut, mutta joitakin on vielä muistikuvina. Ne kuvat ovat hyviä. Isäni oli sankarini. Olihan hän Suomen mestari niin suunnistuksessa kuin soudussa. Talvella hän tervasi ja voiteli sukseni niin hyvin, että pärjäsin hiihdossa. Kuva tuossa on ensimmäisistä suksistani, jotka sain eräänä jouluna. Häneen pystyin luottamaan. Hän oli turvani. Hänen seurassaan en kokenut pelkoa. Hänen rauhallinen ja vankka olemuksensa loi minuun turvallisen tunteen, oli sitten pelottava ukonilma tai pimeä metsä.
Hänen poislähtönsä tuli minulle täytenä yllätyksenä. Hän ei kertonut siitä minulle, 12-vuotiaalle pojalle, miten huonosti asiat olivat. Hän oli loppuun asti periaatteen mies; poikaa ei turhaan rasiteta ylimääräisillä huolilla, ennen kuin sen aika on. Asuimme Kotkassa ja hänen matkassaan kävin muutamia kertoja Helsingissä (silloin vajaan kahden tunnin matka), jossa hän sanoi minulle olevansa työtapaamisissa, kun todellisuudessa hän kävi sairaalassa tutkimuksissa ja hoidoissa. Sain sen tietää vasta jälkeenpäin. Sen ajan – pari kolme tuntia – minä vietin yksin yleensä uimahallissa. Eteläisen tähtitaivaan Orion tuli tutuksi näillä reissuilla ajaessamme Helsingistä ilta pimeällä kotiin Kotkaan.
Aina silloin tällöin minulle tulee isää ikävä. Näin on ollut viimeiset 45 vuotta. Isänpäivä ei tee siitä poikkeusta tänäkään vuonna. Haluaisin niin rutistaa häntä ja sanoa: ”Kiitos, isä”. Mutta en voi muuta kuin mielikuvituksissani. En tiedä, miten elämäni olisi mennyt, jos hän olisi saanut elää normaalin elämän ja olisin saanut saatella hänen maallisen majansa hautaan kaksi-kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Sen tiedän, että monet kysymykset olisivat saaneet vastauksen. Sen tiedän, että monia yhteisiä ilonhetkiä olisimme voineet jakaa. Senkin tiedän, että isäni olisi ollut ylpeä pojastaan monta kertaa. Toki pettymyksiäkin olisi matkaan mahtunut. Mutta uskon, että me olisimme olleet hyvä pari, kaksi korppia, jotka eivät toistensa silmiin olisi nokineet; minä ja isä.
Raamattu kertoo ryöväristä, joka sai armon elämänsä viimeiselle hetkellä. Siinä se ryöväri riippui Jeesuksen kanssa ristillä Golgatan mäellä. Ensin hän pilkkasi Jeesusta niin kuin melkein kaikki muutkin paikalla olijat. Mutta jostakin syystä tuo ryöväri tuli toisiin ajatuksiin elämänsä viimeisinä tunteina. Emme tiedä ryövärimiehen elämänhistoriaa, mutta kovin hyvä se ei liene, koska oli kuolemaan tuomittu rikoksista. Mutta tuo mies sai armon. Hän ”tuli uskoon” viimeisellä hetkellä. Hän ei enää välittänyt muista vaan kiinnitti katseen Jeesukseen ja uskoi; tämä mies on Jumalan poika, tämä mies voi antaa minunkin syntini anteeksi. Niinpä hän tarttui tuohon pelastukseen tunnustaen uskonsa kaiken kansan edessä sanoen Jeesukselle: ”Muista minua, Herra, kun tulet valtakuntaasi!” Eipä tiennyt ryöväri, mikä häntä odotti vielä samana iltana. Hän sai astua maailmaan, joka vielä on meidän silmiltä salattu, mutta joka on todellinen ja ihmeellinen. Paratiisi. Ei enää kipua, ei vajavaisuutta, ei köyhyyttä, ei pelkoa, ei masennusta, ei sairautta, ei… Ryöväristä tuli onnellinen mies elämänsä kalkkiviivoilla.
Isäni koki tuon ryövärin armon. Hän kuolinvuoteellaan oli tunnustanut Jeesuksen Herrauden ja sai armon. Vaikka en eläessäni koskaan kuullut Jeesus-nimeä isäni suusta, uskon, että meillä on jälleennäkemisen ihana toivo. Silloin saan rutistaa isääni kaikkien vuosien odotuksen jälkeen niin lujaa, kun vain mies voi. Vaikka nyt koen ikävää ja kaipausta, olen kuitenkin onnellinen mies, kun minullakin on tällainen jälleennäkemisen toivo. Tahdon itse luottaa loppuun asti Jeesukseen syntieni sovittajana ja tunnustaa hänen Herrautensa. Tahdon päästä sinne, missä ei enää ole ikävää eikä vajavaisuutta. Vain Jumalan kirkkautta, rauhaa ja iloa.
