Vuosi on vaihtunut ja olemme taas ikään kuin uusien mahdollisuuksien äärellä. Minusta on erityisen hienoa se, että Jumala ei muistele menneitä vaan antaa aina uuden mahdollisuuden niille, jotka häntä etsivät. Hän ei ajattele ja toimi niin kuin me ihmiset. Siksi hän on Jumala, Kaikkivaltias ja armollinen.
Tulin juuri hiihtämästä (ja avannosta) ja mieleeni nousi muisto muutaman vuoden takaa koskien lapsenlastani Neeaa, joka asustaa Rovaniemellä, jossa itsekin silloin asuin.
Neea osallistui perinteisiin Konttisen hiihtoihin (lasten hiihtokilpailut yli 100 vuoden ajalta) ensimmäistä kertaa pienempien sarjaan eli alle 4 vuotiaat. Hiihtomatkan pituus oli 200 metriä. Elämänsä ensimmäiset hiihtovermeet oli hankittu ja niitä testattu muutaman kerran.
Mutta edellisenä ilta tyttäreni, Neean äiti, soitti minulle ja kertoi, ettei tyttö jostain syystä haluakaan lähteä kisoihin. Vanhemmat yrittivät tietysti kaikkensa saadakseen Neean innostumaan uudestaan, mutta ei. Illalla soitettiin puhelu ukille ja kerrottiin tilanne. Kuultuani asiasta pyysin Neean luurin toiseen päähän ja juttelin ensin hänen kanssaan niitä näitä, kunnes hän kertoi, ettei lähde huomenna hiihtämään. Hetken mietin, miten tuohon ilmoitukseen vastaisin, ja sanoin:
”Se ei ole tärkeää, onko ensimmäinen vai viimeinen. Silläkään ei ollut väliä, vaikka kaatuisi matkan aikana monta kertaa tai millä tyylillä hiihtää. Vain sillä on merkitystä, että lähtee matkaan ja hiihtää maaliin asti. Jokainen, joka pääsee maaliin asti, saa palkinnon; kaulaansa mitalin ja käteensä karkkipussin.”
Puhelimen toisessa päässä oli hiljaista. Odotin. Vihdoin kuului reipas ja päättäväinen ääni: ”Ukki, minä tahdon hiihtää ja päästä maaliin asti”.
Niinpä seuraavana päivänä Neea satojen muiden lasten tavoin oli hiihtämässä. Lähtiessä hän vielä vakuutti itselleen ja meille kannustusjoukoille: ”Haluan hiihtää maaliin asti.” Kun lähtömerkki annettiin, Neea lähti hiihtämään päättäväisesti kohti maalia. Mutta sitten hänen suksensa meni pois ladulta ja hän kaatui. Jäikö hän siihen makaamaan ja itkemään? Lopettiko hiihdon kesken? Ei, vaan reippaasti Neea nousi ylös ja jatkoi matkaa. Sydämeni riemuitsi. Eikä hän siitäkään välittänyt ja lannistunut, vaikka takaa tullut ohitti hänet. Neea oli päättänyt sen, mitä sanoi: Tahdon hiihtää maaliin asti.
Olisitpa nähnyt Neean iloisen ilmeen, kun hän pääsi maaliin. Hän teki sen. Ei hän sarjaansa voittanut, mutta hän voitti ennen kaikkea itsensä. Siitä Neea sai kaulaansa ihan oman, elämänsä ensimmäisen mitalin ja käteensä karkkipussin, koska hiihti maaliin asti. Palkinnot olivat mieluisat, joiden tähden kannatti hiihtää. Kisojen jälkeen tuli vielä boonuksena 100 euron lahjakortin, joka arvottiin kaikkien kisoihin osallistujien kesken ja jonka Neea sai. Neealla ja kotijoukoilla oli syytä riemuun.
Huomaan, että jotain samaa on tässä taivastien kulkemisessa kuin mitä oli Neean kilpailuissa. Kun on lähtenyt matkalle, tärkeintä on päästä maaliin asti, Jumalan taivaaseen, jossa odottaa palkinto jokaista uskontien kulkijaa. Vaikka matkalla tulee takaiskuja ja kaikki ei aina mene ”luistavin suksin” niin kesken ei kannata jättää. Onhan kyseessä iankaikkisuudesta. Olethan lähtenyt matkalle Jeesuksen kanssa? Muista; Joka pääsee maaliin asti, saa palkinnon.
Oikein hyvää ja Jumalan siunaamaa alkanutta uutta vuotta 2026 sinulle.
