Akropaatin tarina opettaa

Niagaran putouksella tapahtui mielenkiintoinen tapahtuma 30.6.1859, josta historiankirjat kertovat seuraavaa: Akropaatti, mies nimeltään Charles Blondin, käveli ensimmäisenä ihmisenä USA:n puolelta Kanadan puolelle valtavan Niagaran putouksen yli köyttä pitkin. Matkaa oli 335 m ja köysi oli 9 cm paksu. 

Kansaa oli kokoontunut katsomaan tuota tempausta tuhatmäärin ja kaikki jännittivät sitä, miten Charles selviää tuosta mahdottomalta tuntuvasta haasteesta. Olihan valtavien vesimassojen yllä melkoisia ilmavirtauksia, jotka vaikeuttivat köydellä kulkevan miehen etenemistä. Kansa hämmästeli sitä, mitä kaikkea Charles teki köyden päällä keskellä vuolasta virtaa. Hän nimittäin ei vain kävellyt köyttä pitkin vaan kulki osan matkaa silmät sidottuna, välillä tuolia mukanaan kantaen ja jopa istuen tuolilla köyden päällä. Hän oli todella taitava kaikessa tuossa ja kansa hurrasi. Päästyään yli ja hetken levähdettyään hän esitti kysymyksen kansalle: 

Uskotteko, että voin päästä takaisin toiselle rannalle kantaen jonkun reppuselässäni?

– “Joo. Sinä pystyt siihen”. Näin kansa huusi yhdestä suusta.

– “Kuinka moni uskoo minuun”, oli Blondinin seuraava kysymys. Ja taas kansa huusi innokkaana: “Uskomme sinuun. Me luotamme sinuun. Kykenet mihin vain.”

Kun Blondin esitti seuraavan kysymyksen, tuli täydellinen hiljaisuus eikä kukaan uskaltanut inahtaakaan. Kysymys kuului: “Kuka haluaa tulla selkääni, kun vien hänet joen toiselle puolen?”

En minäkään olisi uskaltanut hypätä tuon hurjapään selkään, sillä minun uskoni ei olisi riittänyt. Mutta tässä tositarinassa on paljon mielenkiintoisia näkökulmia arkiseen elämään tällekin päivälle. Esimerkiksi olen laulanut aikoinaan laulua, jossa sanotaan: ”Kun sä käyt yli virran niin käyt yksin, kun sä käyt yli virran kaikki jää…” Lauluntekijä tarkoittaa sitä, että tulee jokaisen ihmisen elämässä päivä, jossa käydään kuoleman virran yli toiselle rannalle. Yksin. Joudumme sinä päivänä luopumaan kaikesta, emmekä voi ottaa mukaan mitään. Tämä on jokaisen ihmisen osa. 

Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi kuuluva ääni, joka sanoi: ”Minä voin tulla”. Löytyi yksi mies, joka asettui Charles Blondinin reppuselkään ja he aloittivat hitaan ja raskaan matkan takaisin toiselle rannalle. Askel askeleelta he pääsivät lähemmäksi päämäärää, ja vihdoin perille. Ja taas kansa oli haltioissaan ja hurrasi saavutuksesta. 

Tämä Blondinin tarina tuo mieleeni yhden lohdullisen asian. Entä jos joku kantaakin minut sinne toiselle rannalle enkä olekaan yksin? Juuri tästä asiasta on kysymys evankeliumissa. On yksi mies, joka on voittanut kuoleman kuolemallaan. Hän on Jeesus Kristus. Hän on kykenevä viemään kenet tahansa toiselle rannalle. Eikä vain rannalle vaan aina Jumalan taivaaseen – kotiin saakka -, jossa ei enää ole kyyneltä, murhetta, tuskaa, vääryyttä, yksinäisyyttä… Jos joutuisin menemään yksin Jumalan eteen kuolemani jälkeen, olisin peloissani, sillä syntini tuomitsevat minut kadotukseen. Se olisi elämäni suurin virhe. Siksi on ihana tosiasia, että kun olen antanut elämäni Jeesukselle – kuvaannollisesti hypännyt hänen reppuselkäänsä – hän vie minut Jumalan eteen ja puolustaa minua, koska minä olen syytön ja hän – Jeesus – on syyllinen. Hän kantoi ei vain minut, vaan myös syntini ristillä.

Siksi on turvallista kohdata myös kuolema eräänä päivänä, sillä en ole yksin vaan Jeesuksen kanssa.Tahdon rohkaista sinuakin ottamaan uskon askeleen Jeesuksen luokse, joka meidän ihmisten on otettava, jotta me voisimme lähestyä Jumalaa. Kun tartut kiinni Jumalan lupauksiin, Jumala lahjoittaa sinulle uskon. Se usko kantaa iankaikkisuuteen. Ja se kokemus on paljon huikeampi, kuin vain Niagaran valloitus. Toivon, että sinä, lukijani, olet ”hypännyt Jeesuksen selkään” niin kuin tuo mies Charles Blondinin selkään. Hän vie meidät turvallisesti perille asti. Ja kaikki taivaan enkelit tulevat iloitsemaan sinusta.

Scroll to Top